Itsensä hylännyt

karkuri on yksin

kun se juoksee

se rakastaa omia juoksukenkiään

se rakastaa tuulta kasvoillaan

se rakastaa maantietä, rantahiekkaa, kivikkoa, metsää jalkojensa alla

se rakastaa kun saa tuntea olevansa vapaa

mutta karkuri unohtaa

olevansa pakomatkalla

eikä hän siksi voi koskaan pyähtyä

ja huomata

että hänen rakkautensa ympärillä olevaan

on aina riittämätöntä

katkera juoksija

Olin kiinni tien päällä
kuvittelin lentäväni

ainut mikä lensi
oli paska

suruaika

kehoni on varasto
paska on paskaa vasta
kun se tulee ulos

itken kun en juokse
ja kun sinäkään et juokse
alan pullottaa kyyneleitäni

unelma oli päässäni
nyt se on haudassa

Armo

En enää tahdo juosta

Haluan ulos tästä harmaasta suosta

Syön banaanin ja mahani on täysi

kirjoitan pyynnöstäsi runon

Ystävä meditoi Minna Canthin kulmassa

Kärsimyksestä huolimatta elää unelmassa

Kallonkutistaja

eilen ripulia ja sitten kovaa
päivät eivät ole samanlaisia
en kuuntele enää radio novaa
on aamuja kahdenlaisia

vedessä askel on kevyt
ystävän halauksessa jasmin
hetken näen elämän sävyt
vähän pannukakkuja ahmin

kotona kolottaa mahaan
helpottaako hetken päästä
tänään lähdin apua saamaan
puhetta muustakin kuin säästä

Paikoillaan, valmiit, seis

istun kompassin reunalle

juopunut mies pyytää nuoren ystävällisen miehen puhelinnumeroa

elokuvan jälkeen huomaan,

että kaikessa on kyse pelosta

juoksin maantiellä, metsässä, hiekkakentällä,

lentokentällä, kauppakeskuksessa, kotona,

kommuunissa, koulussa, uimahallissa, ulkomailla, 

yökerhossa, pellolla, sairaalassa, satamassa

enkä koskaan tajunnut

etten etene

mihinkään suuntaan

pihakeinu

kiikumme edes takaisin
sanon etten tunne itseäni

ennen juoksin mielikuvissani aavikolla
koska pystyin siihen

nyt pihakeinu kiikkuu allamme
se olen kuin minä

pysyy paikallaan